Suomi on perinteisesti ollut hyvän maksukäyttäytymisen ja järkevien maksuehtojen maa. Yleisin maksuehto sähköistysalalla on ollut 30 päivää netto. Aiemmin hyvinkin yleistä 14 päivää käytetään edelleen melko paljon, ja jonkin verran 45 päivää tai käytännössä keskimäärin samaan johtavaa ”vapaa toimituskuukausi + 30 päivää”. Maksut on myös yleensä maksettu eräpäivänä lukuun ottamatta likviditeettiongelmaisia ja muutamia elämäntapavitkuttelijoita.
Viime aikoina markkinoilta on kuulunut usein viestiä, että ostajat pyrkivät venyttämään maksuaikoja. Usein vaaditaan 60 päivää ja viime aikoina on esitetty jopa 90 päivän maksuaikoja. Myös maksukäyttäytymisessä on piirteitä muutoksesta huonompaan. Eräpäivistä lipsutaan, mutta vielä pahempi ongelma tulee maksupostien kanssa vetkuttamisesta. Urakan vastaanottoa ja maksupostin laukeamista lykätään merkityksettömien ja pahimmillaan jopa täysin keksittyjen puutteiden vuoksi.
Maksuaikojen pidentämistä vaativat ostajat katsovat asiaa lyhytnäköisesti vain oman yrityksensä rahoitusaseman ja kassavirran kannalta. Asia vaikuttaa kuitenkin negatiivisesti koko alaan. Kun iso ja vahva loppuasiakas siirtää rahoitusvastuuta pienemmälle toimittajalle, niin silloin useimmissa tapauksissa alan kokonaisrahoituskustannus nousee pienyrityksen joutuessa maksamaan rahasta korkeampaa hintaa.
Maksuaikojen pidetessä myös rahoituksen hallittavuus heikkenee ja riskit lisääntyvät, kun sekä saatavat että ostovelat suhteessa liikevaihtoon kasvavat. Koko liiketoiminnan ennakoitavuus huononee, mikä johtaa helposti tuottavuuden laskuun koko toimitusketjussa. Näillä ongelmilla on taipumus kärjistyä huonossa suhdannetilanteessa.
Koko alan kannalta parasta olisi jos vastuulliset ja vauraat toimijat pitäytyisivät vanhoissa hyvissä maksuajoissa ja -käytännöissä; tällöin voitaisiin maksuasioilla venkoilevat yksikantaan todeta joko vähävaraisiksi tai muutoin arveluttaviksi liikekumppaneiksi.
Olli-Heikki Kyllönen, päätoimittaja
Sähköala-lehden aiemmat pääkirjoitukset
