Koulutuksen laadulla ei ole enää väliä

22.9.2014

Syksy saa ja Koistinen, mutta meikäpojalle tarjotaan vain mahdollisuutta osallistua tulevaisuuden työvoiman koulutukseen hoitelemalla työssäoppimispaikkoja alan nouseville kyvyille. ”Vahva ehkä” -vastaus ei riittänyt tutulle ”opelle”, vaan johti yhteiseen pohdintaan nyky-Suomen koulutuspolitiikasta.
Tosiasiassa yrittäjäurani alkutaipaleella sähköala oli niitä harvoja aloja, joissa ammattikoulutuksen pituus oli kolme vuotta. Monet muut koulutukset muuttuivat kolmivuotisiksi vasta joskus 90-luvun lopulla. Samalla ammattiaineiden opetusta vähennettiin ja yleisaineiden lisättiin, tarkoituksena oli vissiin taata jatko-opintokelpoisuus.

Kun työssäoppiminen 2000-luvun alkupuolella tuli pakolliseksi, sen minimi oli 20 opintoviikkoa. Opettajien työpanosta siirrettiin työssäoppimiseen liittyvien velvollisuuksien hoitamiseen ja kaikenlaiseen opastamiseen. Siitä muutama vuosi eteenpäin tutkintoihin liittyviä näyttöjä alettiin siirtää työpaikoille ja opettajien resursseja pienentämään – säästösyistä, tuttu ope väitti.
Edelleen lähiopetustunteja karsittiin ja yrityksiin lähetettiin ammattia oppimaan oppilaita entistä huonommin eväin. Vuosikymmenen vaihteessa vielä kasvatettiin sisäänottomääriä ja ryhmäkokoja sillä seurauksella, että työpistepaikkoja ja järkevää ohjattua tekemistä ei pystytty aina kaikille järjestämään. Homma meni joiltakin nenän kaiveluksi ja muiden häirinnäksi. Kirsikkana kakun päällä oppilaitokset vaativat vielä rahaa siitä, että työnantaja hoitaa työssäoppijoiden ”lähiopetuksen” työmaillaan. Milloinkahan nähdään aika, jolloin ala-asteella käsityötunnilla ommellaan jalkapalloja?
Ensi vuonna taas vähennetään lähiopetustunteja entisestään, eli työssäoppimista lisätään ja säästetään. Saa nähdä, säästetäänkö myös hallinnosta?

Suomalaista koulutuspolitiikkaa seuratessa ja työnantajana siihen vuosi vuodelta enemmän paukkuja laittavana en välty ajatukselta, että opetuksen ja lopputuotteen laadulla ei ole enää väliä. Pääasia on, että järjestelmän ylläpitoon tarvittavat varat saadaan tavalla tai toisella haalittua kokoon. Käyttöön on otettu neuvostoliittolainen laatujärjestelmä, jossa laatua mitataan tuotetuilla tonneilla. En tiedä, onko tarkoitus vastata kysyntään.

Tosiasiahan on, että niin meillä kuin monella muullakin alalla on paljon vähemmän ammattitaitoa vaativaa, helposti opittavaa, lähinnä kovaa tekemistä vaativaa työtä, joka taas on ainakin sähköistysalalla jostain syystä hinnoiteltu pääosin korkeaa ammattitaitoa vaativaa kalliimmaksi.
Eikä sähköala ole ainoa. Liikenteen turvallisuusvirasto Trafin kaikkitietävät byrokraatit esittivät vuosi takaperin vakavissaan Tenon soutajille pakollista kuljettajakoulutusta. Mistähän Trafi olisi hommannut kouluttajat, jotka joella veneilystä jotain pohjoisen pojille olisivat pystyneet opettamaan, pelastusliiviin ilman lisäämistäkö pillistä puhaltamalla?

Tosin istutetaanhan nykyään kuorma- autokuskejakin koulunpenkillä 35 tuntia ja viisi kurssia, jotta ajo-oikeus säilyy. Sillä ei ole mitään merkitystä, käykö saman kurssin kerran tai viisi kertaa tai ymmärtääkö suomeksi annetusta opetuksesta sanaakaan.

Parempia aikoja odotellessa

Topi

PS. Tiina pyysi vielä lähettämään työmarkkinajärjestöjen ja opetusministeriön herroille sekä Arkadianmäen herravarastolle terveisiä, että oppisopimusta koskevaa lainsäädäntöä kannattaisi reivata koulutussopimuksen suuntaan työsopimuksen sijasta siten, että alussa se olisi puhdas koulutussopimus ja oppilaan elanto varmistettaisiin samoin kuin muidenkin opiskelijoiden lainoilla ja tuilla, loppupuolella se sitten muutettaisiin työsopimukseksi.