Sukupolvien kuilu

5.10.2020

Kai Puustinen. Kuva Mikko ArvinenSähköala-lehden pääkirjoitus 10/2020.

Sähköalan lokakuun numeron pääartikkeli käsittelee ydinjätteen loppusijoitusta. Projekti on konkreettinen osoitus siitä, millaista suunnittelua vaaditaan, kun ratkaisujen pitää oikeasti kestää satoja vuosia. Käyttöön otettavan ratkaisun pitää olla sellainen, että meidän ollessamme enää vain himmeä muisto sukupuussa yli sadan vuoden päästä, jälkeläisemme voivat turvallisin mielin asustella Suomessa.

Ei olisi huono ajatus, että kestävän kehityksen näkökulmasta muitakin ratkaisuja mietittäisiin samalla tavalla. Käytettävät materiaalit tulisivat vahvemmin arvioitaviksi ja luonnollisesti kustannukset olisivat korkeammat, mutta voisi olla, että joku olisi valmis maksamaan. Kertakäyttökulttuuri toki alentaa kustannuksia ja tuo monia asioita paremmin laajan joukon saataville, mutta kaikki kuitenkin ymmärtävät, että lyhytnäköinen ajattelu ei ole meille hyväksi.

Ydinjätteen kohdalla kyse on hengenvaarallisesta asiasta ja tällöin kaikille on selvää, että nyt on kerrankin mietittävä vähän omaa nenää pidemmälle. Jos leikiteltäisiin ajatuksella, että Suomessa olisi tulevaisuudessa tavoite uudis- ja korjausrakentamisen suhteen sellainen, että rakennukset pitää ensisijaisesti korjata.

Uudisrakentaminen sisältäisi arvion uudelleenkäytettävyydestä sekä rakennuksen käyttöiästä. Mitä pidempi osoitettu käyttöikä ja uudelleenkäyttöarvo olisi, sitä alempi vaikkapa verokohtelu. Mitä lyhyemmän käyttöiän materiaalit, sitä korkeampi verotus. Näin ohjattaisiin rakentamista parempaan suunnitteluun ja kestävimpiin materiaaleihin.

Rahoituksen osalta pidemmät laina-ajat mahdollistuisivat, kun rakennuksen arvo oikeasti oletetusti kestäisi pidempään kuin normaalit 20 - 40 vuotta. Näin siis teoriassa. Ihmisen on vaikea ajatella asioita oman elinaikansa ulkopuolelle ilman pakkoa tai kestävän rakentamisen kulttuuria. Mutta mahdollista se on.

Sähköalan ratkaisut ovat historian näkökulmasta tuoreita, ja mielenkiintoista onkin, kuinka pitkäikäisiä toimivia ratkaisuja alamme voisi kehittää. 300 vuotta olisi hyvä alku. Kupari kestää kyllä, ja sillä on myös ydinjätteen loppusijoituksessa merkittävä rooli. Sähkötoiminnan ydin on siis lähtökohtaisesti kestävää. Nyt vain miettimään, millä kaiken ympäröivän järjestelmineen saisi yhtä kestäväksi.

Edes Olkiluoto 3:n rakentaminen ei ole niin pitkä työmaa kuin ydinvoimalan jälkihoito. Mitä tapahtuu, kun rakennus on elinkaarensa päässä? Mielestäni se on yksi mielenkiintoisimpia kysymyksiä, joita rakentamisessa voi esittää.
   

Hyvää tulevaisuuden alkua!

  

Kai Puustinen, päätoimittaja